12. tammi, 2016

Hengissä ollaan!

Ihmettelin aamulla, kun mieheni tuli takasin kotiin. Hän oli käynyt viemässä teinit kouluun ja tehnyt ennen sitä lumityöt. Ai mitkä lumityöt?

Heräsin pahaa aavistamatta lumimyrskyyn, enkä ottanut sitä todesta edes silloin, kun mieheni sanoi odottavansa, että pääsemme nasun kanssa pihasta pois...

...niin..

Fiksumpi olisi siinä vaiheessa jo tajunnut, mutta minä en. En voinut uskoa, että myrsky on päällä. Tarhaan ajaessa alkoi jo vähän ihemetyttää, kun ei tiellä meinannut päästä autolla eteenpäin, mutta ajattelin, että kun täällä pikkukylässä ollaan, niin eivät ole vielä auranneet joka paikasta.

Lähdin kurvailemaan Mäkelänkadulle ihan normaalisti, mutta jo 5 kilometrin päästä huomasin, ettei tiellä voi ajaa kuin maksimissaan 60 km tunnissa. Lumi pöllysi niin, ettei tietä näkynyt. Hieman siinä jo pohdin, että onko tämä nyt viisasta ajaa tällä kelillä, mutta yrittäjä kun olen, en antanut periksi. Kun moottoritie lähesty, alkoi minulla jo hikikarpalot olla ohimolla. Näin jälkeen päin kyllä mietin, että miksi en siinä vaiheessa kääntynyt kotiin, mutta en vain voinut kuvitella kelin kamaluutta. Nyt tiedän.

Päätin kyllä kääntyä ensimmäisestä liittymästä takaisin, mutta en nähnyt tietä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kun ajaa motaria keskustaa kohti 50 km tunnissa. Rukoilin kaikki mahdolliset enkelit apuun.

Pääsin turvallisesti Mäkelänkadulle, mutta katu oli niin täynnä lunta, etten edes ajatellut toista kertaa parkkeeravani kadulle vaan kurvasin takaisin kotiin päin. Olin siinä vaiheessä jo niin kauhuissani, että tärisin kauttaaltani, mutta pysähtyä ei voinut, sillä jumiin olisin jäänyt.

Sitten keksin pyörähtää kauppakeskuksen parkkikselle hengähtämään. Otin Bachin Rescue Remedy tippoja ja hengittelin syvään. Parkuhan siinä tuli.

Pahintahan tässä oli se, että tiesin, mikä siellä odottaa ja sinne oli mentävä.

Onnekseni kotiin ajaessani motarilla oli muitakin jänishousuja eli pääsin ajelemaan jonkun perässä 50 km tunnissa. Enkelit kuulivat avunpyyntöni. Varmasti, sillä pääsin kotipihaan asti ja siitä vielä poiskin, sillä pithän se nasukin kotiin saada.

Äiti on äiti, vaikka pelottaisi. 

Kotona ollaan, tänään tehdään kirjanpito ja kotona pysytään, kunnes keli on parempi.

Mä en ole talvi-ihminen.

Pitäkää itsestänne huolta!