7. loka, 2015

Anna tuskan tulla

Olen suurimman osaa elämästäni elänyt jännittäen ja peläten. Mitä? Siihen en osaa vastata. Tai ehkä osaan, mutta ne syyt eivät tunnu mitenkään järkeviltä, kun niitä alkaa luettelemaan ja erittelemään.

Sanotaan, että tuskasta pääsee eroon kun sen elää läpi, antaa sen ottaa vallan ja uskoo, että siitä selviää tällä kertaa voittajana rakastaen eikä tuhoten. 

Joo, joo. Kyllä, kyllä. Näin teen. Sanoin taas, kun eräs viisaampi minua kehotti ottamaan tuskani vastaan.

Minkä tuskan? Minähän olen käsitellyt kaikkea ja yrtän joka päivä olla parempi ihminen, äiti, vaimo, ystävä.

No, lupasin itselleni ottaa tuskan vastaan.

Se on rankkaa se, kun sitä tajuaa olevansa joka päivä ihan keskeneräinen ja pieni. Käyttäytyy typerästi eikä kestä stressiä. Purkaa kaiken oman tuskan niihin omiin rakkaisiin, jotka eivät sitä ansaitse saati tarvitse. 

 

Olen aina ollut itsepäinen. Ja jäärä, niin kuin mieheni sanoo. 

Se on niin totta. En osaa tulla vastaan. 

Mieheni osaa. Ja tyttäreni. Heille on suotu tuo hieno ominaisuus.

Olen niin järkyttynyt tästä puutteestani, etten taas tiedä, miten toipua. 

Onneksi, minulla on nyt ihmisiä, jotka tulevat puolitiehen vastaan ja rakastavat minua vaikka en ole täydellinen.

Kiitos.