11. elo, 2014

Rakkaudesta yli rajojen

Kuolema on niin lopullista. 

 

Viime vuoden lopulla aviomieheni isä kuoli pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Kaikki siinä oli niin surullista, kyllä te sen tiedätte. Surutyö vie niin kauan. Se ei edes ala heti vaan shokki rakkaan poismenosta on niin kamala, ettei toipuminen voi vain alkaa.

 

Viime viikolla kuulin raskaana olevan ystäväni yllättävästä poismenosta. Hän ei ollut läheinen tai päivittäinen ystäväni, mutta voi miten uutinen minua ja useaa muuta järkyttikään. Tuo ihminen ja hänen muistonsa pyörii mielessäni koko ajan. Hänen kauniit hiuksensa ja lämmin läsnäolonsa. Kymmeniä kysymyksiä vierii mielessäni ja tuntuu, ettei tämä voi olla totta.

 

En ollut häntä ajatellut ennen tätä kamalaa suru-uutista, mutta nyt ajattelen häntä taukoamatta. Pohdin, olisinko voinut auttaa ja tukea. Tai tehdä jotain. Se on nyt myöhäistä. Hän on pois.

 

Appeni on myös pois, mutta hän on tässä. Ihan lähellä ja joka päivä. Puhumme ukista ja ukin jutuista jatkuvasti. Otamme hänet arkeemme mukaan ja rakastamme kaivaten.

 

Ystäväni on pois, mutta hän on elävänä minun ja monen muun ystävänsä elämässä nyt ja aina. Rakkaat ovat elämessämme aina, paikasta riippumatta.