8. tammi, 2014

Tästä se alkoi

Olen kaiken velkaa miehelleni.

Raflaavaa. Kyllä, mutta totta. Hänen rakkautensa ja uskonsa minuun avulla, minusta on kasvanut vahva ja uskalias. Soturi. Se olen aina ollut, mutta nyt olen myös niin paljon muuta.

Kun tapasin hänet ensimmäisen kertaa, oli hän pomoni pomo. Sieltä hän pyyhälsi paikalle kuin tuulispää, täynnä karismaa. Mietin, että ei. Älä nyt tänne tule. Olin keskellä työntouhua, alaisiani ja mietin, että mitä tuo nyt minusta tahtoo. Huomasin, että ylähuuleni alkoi hiota ja tajusin, että en kuule, enkä näe mitään. Hän on piikki lihassani, pyöri vain mielessäni...

...olimme molemmat varattuja tahoillamme, enkä edes ajatellut hänestä romanttisesti. Olin vain yllättänyt siitä tunteen voimasta, mitä hän minussa aiheutti. Sitä ei ole tapahtunt tuota hetkeä aiemmin, eikä sen jälkeen.

Ajan kuluessa päädyimme siis yhteen, rakastuimme ja perustimme perheen. Uusperheen. Tyttäremme syntymän jälkeen hän tuossa tokaisi, kun haaveilin taas kerran maalaamisesta, että kuules nyt kulta, haetaan sulle maalaustarvikkeet. Pistin aluksi vastaan. Sanoin, että ei viitsi tuhlata rahaa sellaiseen. Mieheni on aikamoisen vahva persoona eikä anna periksi helpolla. Hyvä niin. Hän on mahdollistanut minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen taas yhden unelmani toteutumisen.

Ensimmäinen taulu syntyi kädet vapisten, tuli sielussani. Voi sitä onnen tunnetta kun pääsin vihdoin ja viimein toteuttamaan itseäni. Kävin 90 -luvulla taidekoulun ja tuolloin koin, että minulla ei ole mitään annettavaa. En silloin vain ollut ymmärtänyt sitä, että voin maalata ja toteuttaa itseäni niin kuin minua huvittaa. Ilman sääntöjä ja normaalia...en halua olla normaali. Haluan taikaa ja valoa, toivoa!

Koen valtavaa onnea kun saan maalata. Olen rakastunut jokaiseen tauluuni. Koen, että vapautan sieluani jokaisen taulun myötä.

Olen niin kiitollinen.